Jos joku ei ole vielä törmännyt José Saramagon kirjaan
Kertomus sokeudesta, suosittelen etsimään sen käsiinne. Käsittämätön kirja, siis hyvällä tavalla. Olen itse nähnyt kirjan pohjalta tehdyn elokuvan jokunen vuosi sitten, mutta se ei todellakaan päässyt lähellekään kirjan tunnelmaa.
Tarina kertoo kaupungista, jossa ihmiset yksi toisensa jälkeen sokeutuvat ja alkavat nähdä pelkkää valkoista. Epidemiaa hillitäkseen hallitus päättää sulkea sokeutuneet ja heidän kanssaan tekemisissä olleet karanteeniin, mutta se osoittautuu kestämättömäksi ratkaisuksi, kun sokeita tulee aina vain lisää. Näkönsä menettäneiden keskellä inhimillisyyden murentumista tarkkailee näkevä nainen, joka on valehdellut olevansa sokea päästäkseen miehensä mukaan.
Teksti ei ole aivan helppolukuisimmista päästä kirjailijan viljelemien jumalattoman pitkien virkkeiden ja kappaleiden vuoksi. Sisältö sen sijaan on niin mielenkiintoista, että tämän kanssa yksi sun toinenkin ilta venyi turhankin pitkäksi. Saramago kuvaa upeasti - ja paikoitellen varsin iljettävästikin - miten ihmisistä kuoriutuu ällöttäviä eläimiä, kun toisten valvova katse ei enää yletykään heihin. Oman erityisen lisänsä tuovat kaikkitietävän kertojan suoraan lukijalle osoittamat pohdiskelut ja havainnot.
"-- nyt sillä [öljytuikulla] oli ensi kertaa oikein käyttöä, alun perin sitä ei ilmeisesti ollut aivan siihen tarkoitukseen valmistettu, mutta eihän kukaan meistä öljytuikuista, koirista ja ihmisistä alun alkaen tiennyt, mihin kaikkiin tehtäviin me maailmassa joudumme."
"-- sillä niin käy elämässä aina, pitää vain antaa ajan kulua, niin se kyllä tuo ratkaisun kaikkeen."
En voi ylistää kylliksi, lukekaa itse.
